Esitykset Tuiran kirkossa 2017
pitkäperjantaina 14.4. klo 20
lankalauantaina 15.4. klo 16 & 20
pääsiäissunnuntaina 16.4. klo 16 & 20

Kaikkiin esityksiin on vapaa pääsy!
Osoite: Myllytie 5, 90500 Oulu

Kaikki ohi on?

Jeesuksen vaatteet odottavat kotona muovipussissa pyykinpesukoneen vieressä pyykkäystä. Rekvisiitta on pakattu ja viety Tuiran kirkon varastoon. Riivaajien viitat on palautettu Pyhän Tuomaan kirkon yläkerran varastoon. Viime vuoden Pilatukselta lainattu pikari on palautumassa takaisin omistajalleen. Äänentoistofirman väki kävi hakemassa viimeisiä isoja mustia kankaita Tuiran kirkosta takaisin varastoihinsa. 

Elimme Inri-esiintyjäkaartin ja aina uudestaan kirkon täyttäneen yleisön kanssa hyvin intensiivistä aikaa pääsiäisenä. Kaikki, mitä olimme suunnitelleet, mihin olimme valmistautuneet ja mitä olimme harjoitelleet, on saamassa päätepisteensä. Kenraali ja viisi esitystä oli suuri juttu kaikille niille vapaaehtoisille, jotka antoivat vapaa-aikaansa ja lahjansa tämän produktion tekemiseen. Vieläkin sydäntä lämmittää kaikki se venyminen ja jaksaminen, jota kaikilta löytyi. 

Viimeisen esityksen jälkeen kokoonnuimme Tuiran kirkon Suvanto-saliin. Kiitimme kaikkia, jotka olivat antaneet lahjansa ja sydämensä tähän produktioon, kiitimme Tuiran seurakuntaa ja Oulun Helluntaiseurakuntaa kaikesta tuesta, asioiden mahdollistamisesta sekä konkreettisesta avusta. Ennen kaikkea kiitimme hyvää Taivaallista Isäämme, jolta olemme tämän kaiken lahjaksi saaneet. 

Kun kampesin Jeesuksen poikkipuuta, Pilatuksen vatia, Juudaksen rahoja, Pietarin nuotiota ja opetuslasten penkkiä Tuiran kirkon alakerran varastoon, minua hymyilytti. Kaikkien rakkaiden näyttelijöiden, kuorolaisten ja musikaalin muun henkilökunnan kanssa käymiäni tilanteita ja tapahtumia tulvi mieleeni. Usein muistin sellaisia pieniä tilanteita, kun joku meistä oli tekemässä jotakin, ja toinen kulki ohitse ja kosketti tai silitti samalla. Pieni ele teki hyvää ja mielestäni kertoi sellaisesta luottamuksesta, jossa oli levollista elää ja olla. Yhteinen usko yhdisti ja oli valtava voimavara ja voiman lähde koko matkamme ajan. 

Tämän tekstin otsikko on Jeesuksen äidin laulun sanoista, jossa äiti kokee kuolleen poikansa ristin äärellä suurta surua ja tuskaa – siinä hetkessä niin lopullista. Tunteen tasolla voi vain aavistella, mitä hän äitinä kävi läpi. Oli kuin pimeän musta koura olisi tarttunut Jeesukseen ja aivan kuin puristanut hänet hengiltä. Hänen poikansa kuoli, Hän, joka oli itse antanut toivoa ihmisille. Heille, jotka olivat menettäneet kaiken. 

Jeesuksen äiti, me Inri-musikaalin tekijät ja toivottavasti myös katsojat saimme elämiimme ilon, suuren Ilon. Ilon siitä, että kaikki ei olekaan ohitse. Kaikki ei ole ohitse eikä menetetty. Jumalalle mahdoton on mahdollista. Pääsiäisen viesti, jonka Jeesus pyysi naisia välittämään, on vahva ja selkeä. Se ei ole vain viesti tyhjästä haudasta vaan viesti kuoleman Voittajasta. Ystävämme Paavali kirjoittaa kirjeessään roomalaisille 8. luvussa: 

"Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys, eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme". 

Inri-musikaali on esitysten, esiintyjien ja katsojien osalta tältä erää ohitse, mutta totisesti kaikki ei ole lopullista. Sillä voihan olla, totesi Pilatus. Ja näin totisesti on, vakuuttaa Vapahtajamme. 


Terhi-Liisa Sutinen



Rekvisiitta palautuu takaisin paikoilleen odottamaan ehkä ensi vuoden pääsiäismusikaalia. 

Kasvunpaikka

"Kuka onkaan sanavalmis, hiljaisuuteen tottukoon", Jeesus laulaa opetuslapsilleen. Tällä teemalla minä lähdin matkaan, kun sain ensimmäistä kertaa INRIn nuottipinon käteeni. Huh hah hei, ei paljon naurata ne muistot, kun on koulun hektisessä juhlakriisissä omalle opettajakollegalle sanoa napauttanut, että tonttulakit eivät kuulu Jeesus-lauluihin, tai että en koristeluvastaavana niin välittäisi niistä muovioksista, jotka ovat palvelleet jo koulun historian kaikissa juhlissa. Joo, on minulla näkemys. Joo, monella muullakin on. 

Ihminen haluaa oman tähtihetkensä, sanoa vuorosanansa, olla mikin lähellä, näkyä eturivissä tai ilmestyä lavalle pienenä Jeesuksena. Inhimillinen tahto olla vaikuttamassa ja siten vahvistaa omaa kokemustaan osallisuudestaan. Palapeli tarvitsee jokaisen palansa, onneksi. 

Kun ihminen riisutaan, häneltä viedään puoliso, koti ja työ samassa saumassa, se nöyryyttää – jopa katkeroittaa. Olla paljaana, kovin pienellä paikalla. Hukassa itseltään ja läheisiltään. 

Sellaiseen tilanteeseen liittyy myös salattu mahdollisuus olla joku muu kuin on aina ollut. Kerroin jo aiemmassa tekstissäni, miten suuri luottamus minulla on ollut INRIn tiimiin. On uskomattoman vapauttavaa, kun ei tarvitse kannatella ylivastuullista rooliaan, vaan voi luottaa, että tästä tulee juuri sellainen kuin tarkoitettu on. Kiitos käsikirjoittaja Terhi-Liisan johdatussanat ja puhumisen armolahja! 

Tarkkailijan roolissa on saanut pujottautua moniin eri housuihin: Miten minä olisin juuri tuon tilanteen kestänyt? Kironnut, itkenyt, purrut hammasta vai kiittänyt? Voi, mikä kasvunpaikka.

Mukaan on tultu monista syistä ja suurin osa täysin vapaaehtoisesti. Toivottavasti olet saanut matkan varrella peilata itseäsi uudesta näkökulmasta, punastumatta. Let it grow. 

Hieno ja arvokas matka, kaikenkokoisissa saappaissa. Toivottavasti osasimme välittää ryhmähalauksella arvostuksemme, tukemme ja kiitoksemme ohjaaja Tuukalle. Kaikki varpaat tallella? ;) 


Siiri Polojärvi



Ohjaaja Tuukka Myllymäki yllätettiin viimeisen esityksen päätteeksi ryhmähalauksella.


Tällaisia ohjelappuja oli kiinnitetty seinille lopun ryhmähalausta varten. 

Kiitos taustajoukoille

Viimeinen näytös on ohi. Palaan kotiin, jossa lapset odottavat ukin ja mummin seurassa. Isovanhempien hoitovuoro on jälleen venynyt yötöiksi. Huomaan, että tiskipöytä on tyhjentynyt ja jääkaappiin on ilmestynyt ruokaa. Kiitollisin mielin rojahdan sohvalle ja suoristan väsyneet jalkani vaakatasoon. 

INRI-musikaalia oli tekemässä lähes 80 henkilöä. Todellisuudessa määrä on ollut moninkertainen: taustavoimina on ollut autonkuljettajia, pyykinpesijöitä, lastenhoitajia ja ruoanlaittajia. 

Moni mies tai vaimo on ehkäpä luopunut yhteisistä lomasuunnitelmista, odottanut puolisoaan yömyöhään kotiin ja tehnyt isomman siivun kotitöistä. Yksi on toiminut lasten ohjelmatoimistona ja toinen on huolehtinut, että koirakin pääsee välillä ulos. 

Moni lapsi on nähnyt kiireisen tai väsyneen vanhemman, jonka ajatukset ovat harhailleet jossain stemmojen ja vuorosanojen välimaastossa. Ehkäpä ruoka-aikaan on turvauduttu purkkihernekeittoon tai vaihtoehtoisesti on kurvattu Mäkkärin ajokaistalle – mikä ei välttämättä, ainakaan lasten mielestä, ole lainkaan huono käänne. 

Ehkä tänä pääsiäisenä joku lapsenlapsi jätti mummolareissun tekemättä, ehkä ystävyksillä ei ollut aikaa tavata toisiaan tai vanhemmilla mahdollisuutta viettää aikaa lapsensa kanssa. 

Kuten eräs kuorolaisemme sanoi, musikaaliin lähteminen on vapaaehtoista, mutta sen jälkeen se ei enää sitä ole. Yhteinen projekti vaatii sitoutumista, eikä se olisi ollut monelle mahdollista ilman läheisten tukea. 

Kiitos Sinulle, joka tunnistat itsesi tästä kirjoituksesta. Toivottavasti kauttamme on välittynyt yhdessä tekemisen iloa ja energiaa. Nyt haluamme nostaa sinutkin hetkeksi parrasvaloihin: KIITOS! 


Maria Pohjola


Viimeisen esityksen jälkeen sunnuntaina koko työryhmä kokoontui jakamaan ajatuksiaan ja tuntemuksiaan musikaaliprojektista. Loppupuheissa myös taustajoukot saivat ansaitsemansa kiitoksen.

Pieni kirje Jeesukselle

Väkijoukko mellakoi Pilatuksen palatsin pihalla, vaatii tuomiota Jeesukselle ja murhamies Barabbasta vapaaksi. Kuorolaisena olen osa tätä mellakkaa ja huudan muiden mukana. Mutta tänään, kun katsoin Aki Saarelan näyttelemää Jeesusta, hänen haavoitettuja kasvojaan, särjettyä olemustaan, en enää halunnut huutaa Barabbasta. Halusin Jeesuksen vapaaksi. Tunsikohan joku väkijoukosta näin myös 2000 vuotta sitten? Pyysikö joku sisimmässään anteeksi, siirtyikö Jeesuksen seuraajien joukkoon?

Juuri tänään voin pyytää anteeksi kaikkea sitä pahaa, mitä olen tehnyt ja liittyä Sinun seuraajiisi. Juuri tänään saan uskaltaa olla Sinun puolellasi, voittajan puolella. 


Hanna Lounela


Tuiran kirkon alttarin yläpuolella on suurikokoinen krusifiksi. Musikaalissa Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen krusifiksiin kohdistuu kaunis valotaideteos – aivan kuin taivaskin itkisi Jeesuksen vuoksi.

Oman elämämme Simon

Simon Kyreneläisen rooli on tänä vuonna alkanut elää minussa eri tavalla kuin viime vuonna. Se on herättänyt kysymyksiä, kuka tuo mies oli ja miksi juuri hänet otettiin kansanjoukosta. Oliko se sattumaa, vai oliko hän kenties vierasmaalaisena ja ehkä tummaihoisempana ilmeisen ulkopuolisena, tietämättä tapahtumista, oiva kohde roomalaisille sotilaille? Hänet pakotettiin tuohon tehtävään. Kerrotaan, että Simon Kyreneläinen oli Pohjois-Afrikasta kotoisin ja tullut juutalaisten pääsiäisjuhlille Jerusalemiin.

”Niin paljon enemmän olisin tahtonut antaa. Niin paljon enemmän, kuin vain puuta kantaa”, laulaa INRI-pääsiäismusikaalin Simon. Mitä hän todella ajatteli ja tunsi katsoessaan häpeään tuomitun viattoman miehen kulkua kohti Golgataa. Mitä Simon Kyreneläinen olisi halunnut tehdä enemmän? Jotkin historian tarinat kertovat, että hän olisi ollut valmis itse uhraamaan henkensä ristillä pelastaakseen tämän miehen. 

Draamallisesti Simonin laulu INRI-pääsiäismusikaalissa on paikassa, jossa kuulijatkin ovat kokeneet jo monia tunteita. Edellä Jeesus on tuomittu, ruoskittu ja kansanjoukko on agressiivisesti halunnut kuolemantuomiota ja vaatinut ristiinnaulitsemista. Jeesuksen tuska on käsinkosketeltavaa. Jeesus lähtee hitaasti raahautuen kohti Golgataa ja kuolemaa Simonin laulaessa riipaisevan kaunista melodiaa.

”Kantakaa toistenne kuormia, iloitkaa iloitsevien kanssa ja itkekää itkevien kanssa.” Ristin kantaminen on myös vertauskuva. Sanotaan, että jokaisella on oma risti kannettavanaan, toisilla se on kevyempi kuin toisilla. Joillekin oma risti on liian raskas kantaa. Löytyykö silloin Simon avuksi? Entä oletko sinä ja olenko minä tosielämässä valmis Simonin rooliin, toisen tai toisten ristin kantajaksi? Löytyykö halua ja kykyä nähdä toisten ihmisten hätä, liian raskaaksi käyvä risti? Luulen, että meillä jokaisella on tarvetta joskus vierellä kulkijalle, oman taakkamme jakajalle, ristimme kantajalle. 

INRI-pääsiäismusikaali on ollut taas hieno matka, joka on opettanut vähän itsestä ja toisista. On ollut mahtava huomata, miten tästä porukasta on löytynyt Simoneita. Musikaaliperhe, joksi tämän projektin myötä olemme joukkoamme alkaneet kutsua, on ottanut jokaisen tekijän omakseen, on jaettu iloja ja suruja, mutta on myös kannettu toistemme taakkoja ja autettu huonoissa hetkissä eteenpäin. 

Ensi-illan ja lauantain esitysten jälkeen on jo haikeutta ilmassa. Työ on tehty ja nyt nautitaan työn hedelmistä, tästä INRI-kuplasta, jossa elämme ja lopuista esityksistä. Toivottavasti jokaiselle meistä musikaaliperheessä on löytynyt yksi oman elämämme Simon, joka on valmis ainakin hetken auttamaan ristimme kanssa. Toivottavasti jokainen meistä voi olla myös jollekulle Simon silloin, kun siihen on tarvetta. Ei pakotettuna Kyreneläisen tapaan vaan omasta halustamme auttaa muita.


Tommi Hekkala


Opetuslapset tukevat toisiaan myös epäuskon ja hädän keskellä. 


Yhteisöllisyys on ollut kantava voima musikaaliharjoituksissa. Samaan työryhmään mahtuu tekijöitä useista eri seurakunnista. 

Via Dolorosa

Yhteisellä matkalla jo toista vuotta. Eri tehtävissä, eri vahvuuksilla. Kirjoittaa, säveltää, sanoittaa, tuottaa, ohjata, näytellä, laulaa, maskeerata, fanittaa ja/tai vaan hengata.

Olin tiitterä 7-vuotias, kun aloitin ”esiintymisurani” hiiriäitinä. Voi sitä molemminpuolista iloa ja riemua, mitä pikkuihmiset vanhainkodeissa näytellessään saivat aikaan. Elämääni mahtuu monia projekteja niin oppilaana, ohjaajana kuin opettajanakin. Olen saanut heilua höyhenen hentona lihakauppiaana, soittaa nokkahuilua Tirlittanille, näytellä Siiri-siivoushullua, ommella yömyöhään keijujen asuja, maskeerata eläviä kiviä ja kantoja, säestää laulavia kissoja. Monia työläitä, mutta ah, niin rikkaita ja rakkaita projekteja.

Tässä pääsiäismusikaalissa olen halunnut vain hengata – ja vähän fanittaakin. Koen elämässäni suurta voimattomuutta. En halua näkyä, enkä oikein jaksa edes kuulua. Mutta nautin siitä osallisuuden tunteesta, että saan olla seuraamassa projektin etenemistä pala palalta. Saan olla mukana täysin luottaen ympärilläni häärääviin ihmisiin. Saan tulla paikalle yhdessä lapseni kanssa. Olen aivan surkea jalkapalloäiti, mutta Tuiran kirkolle tuon lapseni kuin toiseen kotiini.

Työtön, leski ja ”rampa”, näillä sanoilla on raskas esittäytyä uusille tuttavuuksille. Ihminen usein kamppailee oman haavoittuvaisuutensa ja arkuutensa kanssa, kipuunsa koteloituneena. Toivo. Sitä minä olen etsinyt. Olen tarvinnut syyn päästä sängystä ylös, nähdä ihmisiä itselleen ja toisilleen tärkeän asian äärellä. INRI, kiitos hengailumahdollisuudesta.

Muistelin hiljattain vuosien takaista keskustelua. Pieni Hugo oli lähdössä sukulaisten kanssa Rauhanyhdistyksen seuroihin ja kyseli, että mitä siellä tehdään. Kerroin, että siellä puhutaan Jeesuksesta ja Jumalasta. Tomera pikkumies totesi, että "vastahan se haudattiin, mitä tuosta aina puhumaan".

Niinpä. Puhutaan silti. Kukaan ei ole tuntenut niin suurta kipua kuin Jeesus. Haavoitettuna tähtemme, syntikuormamme kantaen. Tuska, kipu, pelko, odotus. Nöyryys ja luottamus – tämä osa annettiin minun kuljettavakseni. Jokaisella meistä on ristimme. Minä itken Simon Kyreneläisen laulun kohdalla. Kiitos Tommi ja INRI! Koen, että minunkin ristiäni on yhdessä kannettu.


Siiri Polojärvi


Hugolla on musikaalissa merkityksellinen rooli, kun hän näyttelee Jeesusta lapsena. Musikaalissa on mukana myös lapsikuoro, jossa laulaa kymmenkunta alakouluikäistä lasta.

Tänään on ensi-ilta!

Nyt on jo pitkäperjantai ja tänään on ensi-ilta. Olen ilmestynyt töihin aamu aamulta nuutuneempana harjoitusten kestettyä maanantaina puoli kymmeneen, tiistaina puoli yhteentoista ja keskiviikkona puoli kahteentoista. Flunssa yrittää tuloaan. Koetan taistella vastaan. Onneksi eilen torstaina oli lepopäivä. Mutta saivatko muut levätä? Tuottaja, ohjaaja, muut vastuuhenkilöt? Maanantaina etuparven lattialla istuessani oli aikaa miettiä kaikenlaista. Käsityökassi oli kyllä mukana, mutta eipä pimeydessä voinut Pokémon-lapasia viimeistellä tai huivia virkata. Siis olen tässä enkä muuta voi. Annan ajatusten ja tunteiden kulkea seuratessani ammattilaisten työskentelyä. Tämähän taitaa olla sitä mindfulnessia.


Nämä Pokémon-lapaset ovat valmistuneet harjoituskauden aikana.

Musikaali on tänä vuonna saanut lisää syvyyttä teemoihin ja henkilöhahmoihin. Kuorolaisena on pidettävä pää kylmänä eikä voi mennä liikaa mukaan tunnetiloihin, jotta ylipäätään pystyy laulamaan. Haasteensa tuo eri puolilla kirkkoa laulava kuoro. Tänä vuonna meillä on monitorit, joista kuulemme musiikin ja rytmin viime vuotta paremmin. Kuorolle on myös lisätty mikrofoneja, joiden ympärille tiiviisti ryhmityttäessä tulee aivan ammattimainen olo. Kuorokaveri tuumi meidän olevan kuin Harmony Sisters – otetaan tästä ilo irti!

Kuoronjohtaja Marja johtaa ”piilosta” ilman säestystä laulettavan laulun. Mikrofonien ympärille ryhmittyneenä osa joutuu olemaan häneen selin. Asiaan löytyi ratkaisu: seuraamme ristiin toistemme huulten liikkeitä, kun yksi meistä sentään näkee Marjan viittomat. Ryhmätyötä tämäkin! Eilen ääneni sai levätä. Tutkailin nuotteja ja käsikirjoitusta ja muistelin laulujen sanoja.


Muistiinpanoista on hyvä kerrata kohtausjärjestys ja laulujen iskut.

Tänään kuljemme yhdessä ensi-iltaan. Tämä on ollut jälleen henkinen ja hengellinen matka kohti pääsiäistä. Mietin, etten enää ikinä lähde tällaiseen rumbaan. Mutta samalla mietin jo ensi vuotta – toteutuuko musikaali? Jos toteutuu, osallistunko? Luoja tietää, vaan ei vielä kerro. Kuten ohjaaja Tuukka jossakin vaiheessa muistutti, homma on vapaaehtoinen siihen saakka, kun päättää, lähteekö mukaan vai ei. Tämä vaatii lujaa sitoutumista ja osallistumista, ajoissa paikalla olemista ja keskittymistä, työrauhan antamista muille ja toisten kunnioittamista. Kun viimeinen esitys pääsiäissunnuntaina on ohi, mielen valtaa suuri helpotus ja suuri haikeus. Mutta tänään puen jalkaani jälleen tukisukat ja ei-niin-naiselliset kopisemattomat kengät, joissa on tilaa heilutella varpaita. Näillä mennään! Illalla nähdään!


Tukisukissa ja kunnon kengissä jaksaa.


Tarja Siira, kuorolainen

Ruoskaniskut koskevat kipeästi

Inri-musikaalin ensi-ilta on huomenna pitkäperjantaina. Eilisen kenraalinäytöksen jälkeen koko porukka oli vielä iltayhdentoista aikaan Tuiran kirkossa treenaamassa, sillä teos ei ollut vielä valmis. Haastavat ääni- ja valoiskut piti hioa kuntoon, jotta tuloksena olisi mahdollisimman nautittava esitys. Tämä musikaalin tekijäjoukko on paiskinut töitä kautta linjan tosi ahkerasti. Ei ihme, että hiukan väsyttää, ja ääni tuntuu tulevan kuin kellarista, kun flunssakin pukkaa päälle. Levähdetään tämä päivä, niin huomisessa ensi-illassa voimme tarjota Sinulle kuulija mahdollisimman hiotun ja koskettavan elämyksen. 

Eilisen kenraalin jälkeen yksi kuulijoista kertoi ihmetelleensä, miten kirkossa voidaan esittää näin voimakasta draamaa, joka oikeasti liikuttaa tunteita. Minunkin rivikuorolaisena on vaikea pidätellä kyyneleitä monessa kohtaa, ja osa kohtauksista on melkein pakko jättää katsomatta, koska ne tuntuvat tulevan niin iholle. Yksi näistä kohtauksista on Jeesuksen ruoskiminen. 

Jeesuksen tie oli lohdutonkin: suurta yksinäisyyttä, tuskaa ja hylätyksi tulemista; epäilyä, sietämätöntä kipua ja antautuminen kuolemaan. Lopuksi sitten laupeus, anteeksiantamus ja rakkaus – kaikki tämä, jota sadanpäämiehemmekin ihmettelee.


”Ei vihaa, kostoa, hänen suustaan kuultu ollenkaan", sadanpäämies laulaa.

Jeesuksena laulaa tänäkin vuonna meidän oma oululainen nuori tenorimme Aki Saarela. En voi olla ihailematta hänen ammattitaitoaan: syvää rooliin eläytymistä ja upeaa laulamista! Lisäksi Aki jaksaa olla ystävällinen ja kuunnella välillä hieman tiukemminkin sanailevaa ohjaajaamme. 

Aki itse pohtii rooliaan näin: ”Jeesus-hahmoni on välillä heikko, pettynyt tai suuttunutkin – inhimillinen. Oman haasteensa roolin tekemiseen tuo se, kun mietin, miten esitän Jeesuksen roolin niin, etten provosoisi tai loukkaisi ketään.” 


"Juudas, Juudas, näinkö minut kavallat?" laulaa Jeesus.

Tuo pelko provosoimisesta on kyllä turha. Akin Jeesus kaikessa inhimillisyydessään ja epäröinnissään koskettaa kuulijaa todella eikä loukkaa. 

Tule Sinäkin kuuntelemaan Inri-musikaalia. Et varmasti ole kokenut kirkossa mitään tämän kaltaista. Ylitä kirkonoven kynnys, vaikket muuten kirkossa kävisikään. Luvassa on nimittäin jotain aivan ainutlaatuista! 


Yksi kuorolaisista, Lea Peltola

Ensi-iltaviikko saa tunteet nousemaan pintaan

”Tottakai. Sehän on selvää, että lähden mukaan”, vastasin itselleni, kun mietin uudelleen pääsiäismusikaaliin osallistumista. Pienet pojat, uusi työ, keväällä suoritettava tutkinto, mieheni reissu pääsiäisviikolla. ”Oletko ihan varma?” hän kysyi. Ei kahta puhetta. Muistin tarkkaan edellisvuoden vahvan kokemuksen. Pakko päästä mukaan, kaikki muu järjestyy. 

Enskariviikon jännitystä en vaihtaisi. Aivan mahtava tunne, kun pikkuhiljaa alkaa muistamaan, missä milloinkin pitää olla. Ja kun tekniikka hiotaan kuntoon, timantti alkaa paljastua ja todelliset tunteet pääsevät pintaan. 

Oma roolini riivaajana menee tosi syvälle. Välillä on vaikeaa kaivaa itsestään esiin vihaa ja pahuutta, mutta toisaalta riivaajana olen niin irti omasta arkimaailmastani maskin takana ja mellakoimassa, että rooliin voi surutta heittäytyä. Sitä paitsi mehän vastustamme kaikkea muutosta. Sitä Jeesus toi. Kansalaisena en voi hyväksyä sitä, että joku tulee tuhoamaan minun oikeaoppisen uskontoni ja ajatteluni. Siksipä käyn päälle, huudan ja ristiinnaulitsen. 

Kohta menen ripustamaan mustaa pyykkiä huomista kenraaliharjoitusta varten kuivumaan. Aamulla yritän muistaa mennä töihin ja lähteä ajoissa maskeeraukseen – ja vetämään vielä viime hetken kirkumistreenit!  

Ja kaikki muu on muuten järjestynyt. INRI-porukka on alkanut tuntua perheeltä. 


Maria Riivaaja-Ruottinen



Riivaajan näytteleminen vie Maria Ruottisen (oikealla) hetkeksi pois arjen pyörityksestä. Heini Kärkkäinen kutsuu itseään jokapaikanhöyläksi, ja näissä harjoituksissa hän pääsikin hetkeksi eläytymään riivaajan rooliin.



Musikaalin maskeeraaja Meri-Tuuli tekee viimeisen silauksen, ennen kun näyttelijät menevät lavalle.

Kun Pietari laulaa, minä itken

Raamatun pääsiäisen kertomuksessa jokaisella meillä saattaa olla joku henkilöhahmo, johon syystä tai toisesta on helppo samaistua. Kun neljä vuotta sitten ajatuksissani alkoi musikaalin siemen itää, olin jo pitkään ollut rakastunut Pietariin. Häneen, joka oli aikaisemmin ollut nimeltään Simon, mutta jonka Jeesus nimesi Pietariksi, kallioksi.

Miten Jeesus, Jumalan Poika, jolla on valta ja voima, voi ajatella rakentavansa seurakuntansa tälle kalliolle? Kalliolle, joka on niin helposti syttyvä, ailahteleva ja tunteiden mukaan heilahteleva. Toisaalta se on impulsiivinen, kaikkensa antava ja kaikkiin ehdotuksiin mukaan heittäytyvä. Toisaalta taas epävarma, häilyvä ja tikariakin heilutteleva opetuslapsi.

Pietari kutsuttiin Jeesuksen opetuslapseksi yhdessä veljensä Andreaan kanssa. Hän ja hänen veljensä olivat ammatiltaan kalastajia. "Tule, seuraa minua. Minä teen teistä ihmisten kalastajia", sanoi Jeesus, ja he seurasivat häntä. Pietari jätti veljensä kanssa taakseen kaiken, todennäköisesti myös perheensä. Paavali mainitsee ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä Pietarilla olleen vaimon, joka oli hänen mukanaan matkoilla. Luukkaan evankeliumissa mainitaan myös Pietarin anopista, joka asui Galileassa.

Apostolien teoissa Pietarista käytetään sanaa oppimaton. Kalastajana hän varmasti tunsi joet ja järvet kuin omat taskunsa. Tämä termi tarkoittikin lähinnä sitä, että Pietari ei ollut kirjanoppinut eikä ollut opiskellut nuoruudessaan rabbien opetuksessa. Miksi sitten Pietari mainitaan Jeesuksen opetuslasten luetteloissa aina ensimmäisenä? Johtuiko se kenties siitä, että hänet kutsuttiin opetuslapseksi ensimmäisenä? Olihan hänen veljensä Andreas yhdessä hänen kanssaan. Mene ja tiedä.

Neljä opetuslapsista mainitaan useampaan kertaan kuuluneen Jeesuksen pienempään sisäpiiriin, jotka olivat läsnä silloin, kun Jeesus esimerkiksi herätti kuolleista synagogan esimiehen tyttären. Tässä Pietari oli mukana. Hän oli myös yksi opetuslapsista, jotka olivat mukana Kirkastusvuorella Jeesuksen kanssa. Pietari oli joissakin tilanteissa se opetuslapsi, joka puhui muiden opetuslasten puolesta. Kun Jeesus kysyi opetuslapsilta: ”Kenen te sanotte minun olevan?” Siihen Pietari vastasi koko joukon puolesta: ”Sinä olet Kristus.”

Kallio. Jeesus näki kauemmas kuin kukaan ihminen – ihminen, joka elää hetkessä ja tunteessa. Pietariko luja ja vakaa? Vannoessaan, ettei koskaan tule pettämään Vapahtajaansa? Kieltäessään edes tuntevansa koko Nasaretilaista? Entä sivaltaessaan miekalla Getsemanessa palvelijan korvan irti? Tai juostessaan karkuun roomalaisia yön pimeyteen, kun hänen Herraansa vangittiin?

Täytyy katsoa kauemmas ja nähdä suurempi kokonaiskuva. Vertauskuvallisesti Pietarin nimen merkitys voisi ehkä paremminkin tarkoittaa sitä, että juuri Pietarin olisi oltava luja uskossa. Häneltä, jolta Vapahtaja kysyi kolme kertaa: ”Rakastatko sinä minua?”, tulisi löytyä rohkaisua ja tukea uskossaan epävarmemmille ja heikoimmille. Hänestä, joka ei pystynyt katsomaan Kristusta aaltojen keskellä silmiin, vaan oli vajoamassa aaltoihin, tulisi löytyä luottamusta ja toivoa, joilla rakentaa tulevaisuutta.

Kun Jeesusta oltiin pidättämässä yöllä Getsemanen puutarhassa, Pietari puolusti Jeesusta kiivaasti, väkivaltaan asti. Jeesus kuitenkin kielsi Pietaria tekemästä aseellista vastarintaa. Jeesus vangittiin, ja opetuslapset jättivät Jeesuksen ja pakenivat peloissaan. Myöhemmin Pietaria hävetti oma toimintansa ja hän palasi seuraamaan esipihalle tapahtumien kulkua. Siellä hän kielsi kolme kertaa tuntevansa Jeesuksen. Kun kukko Jeesuksen ennustuksen mukaan lauloi, Pietari ymmärsi tilanteen kauheuden. Ja hän meni ulos ja itki katkerasti.

Tämä mies, Jeesuksen opetuslapsi, kallioko? Löydän hänestä niin paljon itseäni. Tunteellinen, kyllä. Hetkessä innostuva ja – kun vakuuttavasti perustellaan – ylipuhuttavakin. Olen aina vahvasti kokenut, että uskossa Jeesukseen en aja elämässä ”puolilla valoilla”. Tunnustan myös inhimillisyyteni, kipuiluni ja epäilykseni. Pelkoni, epäuskoni ja heikon uskoni. Ajattelen, että tätä kaikkea on ihmisenä oleminen. Tämä on elämä, jonka Luojamme on antanut meille elettäväksi. Ja jos oman elämäni kautta voin kertoa, että meitä rakastetaan, pääsiäisen ilosanoma saavuttaa taas jonkun ihmisen sydämen.

Se tapahtuu varmasti tänäkin vuonna näytöksissä. Kun meidän Pietarimme, Eero Siliämaa, antaa lahjansa ja itsensä Pietarin rooliin, itkuhan siinä tulee. Kaikkea muuta kuin kallio, ajattelen kyynelten valuessa. Niin itsestäni kuin Pietaristakin. Mutta kaikesta huolimatta olen Jeesuksen seurassa ja seuraajana. Sitä se rakkaus tekee.

Tule mukaan kokemaan ja näkemään INRI-pääsiäismusikaali Tuiran kirkossa pääsiäisenä.


Terhi-Liisa Sutinen


Eero Siliämaa näyttelee jo toista vuotta Pietarin roolissa INRI-musikaalissa.